21. joulukuuta 2010

Ehkälogiikka

Ehkälogiikka from Kasvoi on Vimeo.

Palaa ne linnut vielä




Pieni tyttäreni
juoksi hengästyneenä sisälle.
Hänellä oli asiaa, sillä oli syksy.

- Isä, nyt minä päästin ne menemään.
Minä kiljuin ja komensin ja ne lähtivät.
Niitä oli sata tai sata kolme.

- Aika monta olikin.
Mitä ne taas olivatkaan?

- Niitä oli sata kolme.
Sata kolme kesää meni pois puimalan sähkölangalta.
Kun minä päästin ne menemään.
Ja kun ne eivät heti totelleet,
Niin minä löin kalikalla sähköpylvääseen.
Ja ne lähtivät heti paikalla ja yhtä aikaa.
Ne menivät Pälkäneelle päin.
Niitä oli tasan sata kolme kesää.

-Sata kolme kesää. Voi tavatonta.
Lähtivätkö ne juosten vai linjurilla
Vai lensivätkö ne?

-Lensivät. Niitä oli sata kolme.

-Oliko niillä kaikilla sama nimi? Kesä?

-Oli. Tietysti.

-Mutta tyttö, nyt sinä olet tehnyt kauheita.
Kuinka sinä niin ajattelematon olit.
Nyt ei Suomeen tule kesää koskaan.
Tulee vasta sadan kolmen vuoden päästä.
Me kuolemme siihen kaikki,
Syksyhyn ja ikävään.
Ikuinen lumi hautaa meidät sitten.

-Älä höpsi, isä.
Nehän palaavat kaikki takaisin ensi keväänä.

-No jopa. Voi tavatonta sentään.
Sata kolme kesää peräkkäin ja päällekkäin.
Voi tavatonta. Siinä tapauksessa
Me kaikki hukumme kukkasiin ja kärpäsiin.
Siitä se vasta maailmanmullistus tulee.
Mutta tyttö, nyt sinä olet tehnyt kauheita.
Etkö sinä yhtään ajatellut….?

-En yhtään. Syksy oli ajatellut
sen kaiken jo valmiiksi.
Pääskyset ovat muuttolintuja
Ja niiden on muutettava
Vaikka niitä kuinka mitenkä tahansa väsyttäisi.
Ei niitä väsyttänytkään.
Niitä palelsi. Niitä vilutti niin,
että sähkölanka vonkui.
Siksi juuri minä löin kalikalla pylvääseen.

-Ah, pääskysiä. Sata kolme kesää.
Kylläpä olitkin ajattelevainen.
Teit oikein kauniisti, kun päästit ne menemään.

-En minä ajatellut.
Syksy oli ajatellut sen kaiken jo valmiiksi.
Mutta minä löin kalikalla pylvääseen
Ja päästin ne menemään.
Älä yhtään sure, isä,
Palaa ne pääskyt vielä
Ja sitten ne laulavat. Keväällä ja kaiken kesää.
Isä, miksi eivät pääskyt laula koskaan syksyllä?
Onko niillä niin ikävä, etteivät voi laulaa?

-Ei niillä ole ikävä.
Mutta ne eivät vielä osaa laulaa.
Katsohan, rakas tyttö, asia on tällainen:

Emopääskyt eivät osaa laulaa ollenkaan,
Mutta isäpääskyt visertävät vielä lähtöpäivänäänkin.
Ne lähtevät aikaisemmin, mutta pikkupääskyt,
Lapsipääskyt –Ne jotka sinä juuri äsken lähetit
Niilin rannoille saakka,
Oppivat laulamaan vasta keväällä
Täällä kotimaassaan Suomessa. Synnyinmaassaan.
Ja ne lähtevät Niilin luokse pari kolme viikkoa
myöhemmin, kuin niiden vanhemmat.

Sentähden, katsos,
Kun niiden täytyy vielä kasvaa
Pari kolme viikkoa. Muuten ne eivät jaksaisi
Sinne saakka, sinne Niilin virralle saakka.

-Ai. Mutta kuinka ne osaavat sinne lentää
kun niiden äidit ja isät eivät ole neuvomassa.

-Sitä minä en tiedä, rakas lapsi.

-Et tiedä? Oletpa ajattelematon.
Vaan minäpä tiedän. Niitä neuvoo ikävä.
Kun niillä on vanhempiaan ikävä.

-Ah, nyt sinä tiesit kauniisti.
Tiedätkö vielä senkin, mikä ja kuka
Neuvoo kaikki laululinnut palaamaan
Keväällä takaisin, tänne Suomeen? Ikäväkö?
Ikävä kotimaata?

-Eikä.Ei sitä ikäväksi sanota. Se on ilo.

-Ilo. Kuinka?

-No, kun ne saavat täällä visertää suomeksi.
Saavat visertää kaikki vanhat laulunsa
Ihan uusina taas.
Kun ne tietävät, että niitä odotetaan.
-Oiva Paloheimo-


Rockin' Devils - Bule Bule

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

"Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet jätti auki ja lamput palamaan.
 
Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.

Kun matkalaukku painoi, nousi kuuma hiki
ja ahtaat kengät hiersi kantapään.
Ja silloin tuuli lumoavan soiton meren takaa toi,
kun muikkunen se kesän poukamassa musisoi.

Ja laukkua ei muikkusella ollut, eikä koskaan tule olemaan
ja kenkiä ei viheriän niityn poika tule tuntemaan.
Siis kuka lohduttaisi nyytiä: on laulun mahti
suurempi kuin laukun. Siitä askeleelle tahti!

Kas, hemuleitten puisto valaistuna hohti
ja raketteja siellä ammuttiin,
ja kansaa puitten alla karkeloi,
kun pelit pelas ja soitto soi!

Ja iso hemuli söi ison pannukakon hilloineen,
vaan nyyti oli taaskin ihan yksikseen.
Siis kuka lohduttaisi nyytiä ja sanoisi: ei kukaan
sinua huomaa ellet itse mene mukaan!

Niin nyyti lähti siitä meren rantaan
ja löysi näkinkengän, suuren, valkean.
Hän astui varovasti hienoon santaan
ja tuumi: löysin ihmeellisen maailman.
Ja hattuunsa hän kauniit kivet keräsi
ja meri oli tyyni ja yö heräsi,
ja kauaksi on jäänyt hemuleitten raskas tömistys
ja kadonnut on mörön kauhistava mörköys.
Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi,
On kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi?

Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: ”yksinään
ei kukaan nauti edes näkinkengästään.”

Ui valtameren mustaa aavaa pitkin
niin yksinäinen pullo, ui ja ui
ja lipui rantaan, kuten arvasitkin,
ja pullopostipulloks paljastui.
"...niin kauheasti pelkään mörön mörinää
kun hämärässä olen ihan ilman ystävää..."
Se kirje oli nyytin ensimmäinen.
Hän kätki sen siis taskun sopukkaan.

Ja kesäyö on kaunis yö, kun yö on heinäkuun,
kun joku jotakuta kohta lohdutella saa
ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.
Kas viljaana siinä vilkutteli veneestään
ja homssut soutelivat - nyyti laski seitsemään -
ja viides homssu tervehti ja nyyti huusi: hei!
mua kukaan ennen huomannutkaan ei!
niin mielelläni seurassanne viivähtäisin
vaan kuka lohduttaisi tuittua, jos tänne jäisin.

Nyt kysyy: onko tuittu ollut täällä kukaties?
On, lauloi vontti, -tuittu hiukset valloillaan.
Hän karkas eilen kotoaan ja oli suunniltaan.
Vaan kuka lohduttaisi tuittua, en tiedä ollenkaan
kun olen lomalla ja kalastelen vaan.

Kun sitten vuorten takaa kuuluu mörön mörinää
niin nyyti heti ensimmäiseen koloon lymyää
ja ryömii sieltä äkäisenä jalkaa polkien:
Mun täytyy nyt lohdutella tuittua, en saa nyt olla arka!
Hän pelkää vielä enemmän, se pikku tuittu parka!

On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta
ja mörkö niin kuin vuori tuijottaa,
ja jäinen maa on täynnä kammotusta,
kun kuustakin pois värit putoaa.
Ja mörkö ällistyi ja juoksi pakoon yksi kaksi -
siis tuittu kyynelien läpi näki nyytin voittajaksi.
Ei pienen tuitun peloittelu ole vaikeaa,
ja lohduttelu, arvaathan, on vielä helpompaa.

Noin vaiti katsoivat he toisiansa,
nyyti, tuittu, kuutamossa kuu.
Ei ihme vaikka nyyti jaloistansa
kävikin heikoksi ja mykistynyt suu
ujosti sanoi vain: kirje voi
kai kaiken selittää - ja meni pois!

Hän tahtoi kirjoittaa - näkinkengästään
ja hemulista ja kuinka yksinään
hän oli - ajatuksistaan ja pelostaan.
Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki
ja nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah, posken punaruusut häntä puki
Ja nyytille hän sylin avasi
 ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus,
 on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus.

Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!"

 -Tove Jansson [lyhennetty versio kirjasta "Kuka lohduttaisi nyytiä"]

Pilvi – mitä hyötyä liiketoiminnalle vuonna 2018?

https://niklaswallenius.fi/tag/pilvi/ Niklas Wallenius, Perinteinen konesali vs. Pilvi