27. joulukuuta 2013
6. joulukuuta 2013
2. joulukuuta 2013
30. lokakuuta 2013
17. lokakuuta 2013
Kookosöljyä!
Kookosöljyllä on kymmeniä ellei satoja käyttötarkoituksia.
Tiesitkö, miten kookosöljyä voi hyödyntää kauneudenhoidossa?
Tiesitkö, miten kookosöljyä voi hyödyntää kauneudenhoidossa?
Kookosöljyä pidetään yhtenä terveellisimmistä
öljyistä.
Paitsi sisäisesti, se kaunistaa myös ulkoisesti käytettynä. Jos et ole koskaan kokeillut kookosöljyä muualla kuin keittiössä, näillä vinkeillä on helppo aloittaa.
Paitsi sisäisesti, se kaunistaa myös ulkoisesti käytettynä. Jos et ole koskaan kokeillut kookosöljyä muualla kuin keittiössä, näillä vinkeillä on helppo aloittaa.
Hiuksiin
– Kookosöljyä voi käyttää kuin mitä tahansa hiusten
tehohoitoainetta. Parhaiten se toimii niin, että annat öljyn vaikuttaa
hiuksissa tunnin verran ennen pesua.
– Kookosöljyllä saat kiiltoa latvoihin ja hapsottavat
hiukset kuriin. Pieni tippa käsin levitettynä riittää. Varo laittamasta
liikaa, jotteivät hiukset näytä rasvaisilta.
Iholle
– Luomuneitsytöljy kosteuttaa ihoa tehokkaasti, joten se on oivallinen voide sekä käsille että muulle vartalolle.
– Kookosöljyllä on ihoa rauhoittava vaikutus, joten se sopii hyvin myös höyläyksestä ärtyneille säärille.
– Laita kookosöljyä pieni tippa vanulappuun ja pyyhi silmämeikit pois. Ihosta tulee puhdas ja kosteutettu.
– Kookosöljyllä on parantava vaikutus. Kokeile sitä hyönteisten puremiin ja haavoihin.
– Kookosöljyä on monissa hierontaöljyissä, mutta sitä
voi käyttää hierontaan sellaisenaankin. Se on liukasta, ihoystävällistä
ja kosteuttavaa.
Lähde: http://www.avatv.fi/kauneusjahyvinvointi/artikkeli.shtml/kookosoljy-on-kauneudenhoidon-ihmeaine--tiesitko-nama-kayttotavat/2013/10/1817139
Lähde: http://www.avatv.fi/kauneusjahyvinvointi/artikkeli.shtml/kookosoljy-on-kauneudenhoidon-ihmeaine--tiesitko-nama-kayttotavat/2013/10/1817139
20. syyskuuta 2013
6. syyskuuta 2013
15. toukokuuta 2013
13. toukokuuta 2013
12. toukokuuta 2013
29. maaliskuuta 2013
25. maaliskuuta 2013
Kevätlaulu
Tyynenä ja pilvettömänä iltana huhtikuun loppupuolella Nuuskamuikkunen tuli
niin kauas pohjoiseen, että varjonpuoleisilla rinteillä oli vielä lumiläikkiä.
Hän oli vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja kuullut koko ajan muuttolintujen huutelevan päänsä yläpuolella.
Nekin olivat tulossa etelästä kotiin.
Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä.
Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.
Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa,
olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.
Se sävel oli piillyt hänen hattunsa alla jo monta päivää, mutta hän ei ollut oikein uskaltanut ottaa sitä esille. Sen täytyi saada kehittyä, kasvaa kauniiksi, siitä piti tulla niin iloinen vakaumus,
että kun hän vain koskettaisikin huuliharppuaan, äänet typpäisivät heti oikeille paikoilleen.
Jos hän ottaisi ne esille liian aikaisin, voisi tapahtua, että äänet asettuisivat poikkiteloin ja antaisivat hänelle vain puolikelpoisen laulun tai häneltä menisi koko halu eikä hän ikinä enää saisi niihin oikeaa otetta.
Sävelet ovat vakavia asioita, varsinkin jos niiden on oltava sekä iloisia että surumielisiä samalla kertaa. Mutta tänä iltana Nuuskamuikkunen oli varma laulustaan. Se oli olemassa, se oli melkein valmis – ja siitä tulisi parempi kuin mistään mitä hän oli aikaisemmin tehnyt.
Ja tultuaan Muumilaaksoon hän soittaisi sen joen yli vievän sillan kaiteella. Ja Muumipeikko sanoisi heti, että jopa on hieno laulu. Aivan hirveän hieno.
Nuuskamuikkunen pysähtyi sammalikkoon, ja hänen tuli äkkiä vähän paha olla. Muumipeikko. Se suri ja kaipasi kauheasti, se odotti kotona odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Sehän on selvä, että sinun täytyy lähteä tiehesi. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin.
Mutta Muumipeikon silmät olivat silloin mustat pettymyksestä ja avuttomasta kaipauksesta.
- Oijoi, sanoi Nuuskamuikkunen ja lähti taas liikkeelle. Oijoi. Se on niin tunteikas, se peikko. Minä en saa ajatella häntä. Hän on hyvä peikko, mutta juuri nyt minun on päästävä ajattelemasta häntä. Tänä iltana minä olen yksin lauluni kanssa, eikä tänään ole huomenna.
Hetken kuluttua Nuuskamuikkunen oli saanut Muumipeikon kerta kaikkiaan mielestään. Hän nuuski itselleen hauskaa leiriytymispaikkaa ja kuullessaan puron lirisevän syvemmällä metsässä hän lähti heti sitä kohti.
Viimeinen punainen auringonsäde oli sammunut puiden välissä, ja kevään hämärä hiipi esiin verkalleen ja sinisenä. Koko metsä muuttui siniseksi, ja koivut vaelsivat kuin valkeat pilarit kauemmas ja kauemmas hämärään.
Puro oli mainio.
Ruskeana ja kirkkaana se tanssi menneenvuotisten lehtiläjien yli ja viimeisten unohtuneiden jäätunnelien lävitse, pyörähti sammalikkoon ja syöksyi suin päin pieneen vesiputoukseen, jossa oli valkoinen hiekkapohja. Väliin se lauloi duurissa kuin hyttynen ja väliin se yritti vaikuttaa suurelta ja uhkaavalta. Sitten se kurlasi kurkkuaan lumiveden tilkkasella ja nauroi kaikelle.
Nuuskamuikkunen seisoi märässä sammalikossa ja kuunteli. Puron täytyy tulla mukaan minun lauluuni, hän ajatteli. Kertosäkeeksi ehkä.
Samassa kivi irtosi padosta ja muutti veden säveltä oktaavin verran.
- Tuo ei ollut hullumpaa, sanoi Nuuskamuikkunen ihaillen. Juuri tuollaiselta sen pitää kuulostaa.
Uusi sävelkorkeus kesken kaiken – noin vain. Eiköhän minun pidä tehdä purosta aivan oma laulunsa.
Hän otti esille vanhan kattilansa ja täytti sen vesiputouksen alla. Sitten hän meni kuusien alle etsimään sytykkeitä. Sulava lumi ja kevätsade olivat kastelleet metsän, ja Nuuskamuikkunen sai tunkeutua tuulen kaatamaan ryteikköön löytääkseen kuivia puita. Hän ojensi käpälänsä – ja juuri silloin joku parkaisi ja livisti kuusien alle, ja kauan aikaa kuului pientä kirkunaa, joka loittoni metsään päin.
- Jaa jaa, sanoi Nuuskamuikkunen itsekseen. Kaikenlaista mönkijää ja pikkuötökkää joka pensaassa. Sehän on tietty. Kummallista että niiden täytyy aina olla niin hermostuneita. Kuta pienempiä, sitä pahemmin säikkyvät.
Hän raahasi metsästä kuivan kannon ja vähän risuja ja rakensi kaikessa rauhassa nuotion puron mutkaan. Se syttyi heti, sillä Nuuskamuikkunen oli tottunut valmistamaan päivällistä itselleen. Hän ei koskaan laittanut ruokaa kellekään muulle ellei ollut pakko, eikä hän juuri välittänyt toisten päivällisistä. Kaikki tahtoivat aina välttämättä puhella syödessään.
Ja heillä piti olla tuolit ja pöydät ja pahimmassa tapauksessa lautasliinatkin.
Sellaistakin hän oli kuullut, että muuan hemuli vaihtoi pukua ennen syöntiään, mutta se oli kai sentään parjausta.
Nuuskamuikkunen hörppi ajatuksiinsa vaipuneena laihaa lientään ja lepuutti silmiään vihreässä sammalikossa koivujen alla.
Sävel oli nyt hyvin lähellä, ei tarvinnut oikeastaan kuin napata sitä hännästä. Mutta hänellä oli aikaa odottaa, se oli tallessa eikä päässyt pujahtamaan pois. Ensin oli pestävä astiat ja poltettava piipullinen ja sitten, kun nuotio hehkui hiilloksena ja yöeläimet huhuilivat metsässä toisilleen – sitten oli aika sepittää laulu.
Mutta huuhtoessaan kattilaa purossa Nuuskamuikkunen huomasi mönkijän. Se istui veden toisella puolella juuren alla ja muljotti häneen pörröisen otsatukkansa alta. Silmät olivat pelästyneet, mutta ne seurasivat hyvin kiinnostuneina Nuuskamuikkusen jokaista liikettä.
Kaksi kainoa silmää tukkatöyhdön alla. Juuri sen näköinen henkilö, jota ei tarvitse ottaa huomioon.
Nuuskamuikkunen ei ollut huomaavinaan koko mönkijää. Hän kohensi tulta ja taittoi hiukan kuusenhavuja istuimekseen. Sitten hän otti piippunsa ja sytytti sen hitaasti. Pölläytteli hienoja savupilviä öistä taivasta kohti ja odotti kevätlauluaan.
Mutta sitä ei tullut. Sen sijaan hän tunsi mönkijän silmien seuraavan kaikkea, ihailevan kaikkea mitä hän teki, ja vähitellen hänelle tuli ilkeä olo.
Nuuskamuikkunen löi käpälänsä yhteen ja huudahti: hyss.
Silloin mönkijä luiskahti ilmoille juuren alta ja sanoi hyvin kainosti:
- Toivottavasti en pelästyttänyt sinua? Tiedän kuka olet. Sinä olet Nuuskamuikkunen.
Ja sitten pieni elukka painui suoraan veteen ja kahlasi puron yli. Se oli liian suuri puro niin pienelle mönkijälle ja vesi kylmää. Pari kertaa se lipesi ja tuiskahti nurin niskoin veteen, mutta Nuuskamuikkunen oli niin pahalla tuulella, ettei tullut menneeksi edes auttamaan.
Lopulta rantatörmälle ryömi kurja ja rihmanohut olio, sen hampaat kalisivat ja se sanoi:
- Hei. Olen hyvin onnellinen saadessani tavata sinut.
- Hei, sanoi Nuuskamuikkunen kalseasti.
- Saanko lämmitellä nuotiollasi? Jatkoi pikku elukka koko märkä naama säteillen. Ajatella, että minusta tulee Se, joka on kerran saanut istua Nuuskamuikkusen leiritulella. Sitä en unohda elämäni päivinä.
Mönkijä ryömi lähemmäksi, laski käpälänsä selkärepulle ja kuiskasi juhlallisesti:
- Täälläkö sinulla on huuliharppusi? Onko se täällä repussa?
- On, sanoi Nuuskamuikkunen aika ynseästi. Hänen yksinäisyyden sävelensä oli kadonnut, koko tunnelma oli pilalla. Hän puri piippuaan ja tuijotti koivujen väliin näkemättä niitä.
- Älä anna minun häiritä itseäsi, sanoi mönkijä viattomasti. Jos tahdot soittaa, nimittäin. Et voi aavistaakaan, miten minä kaipaan musiikkia. En ole koskaan kuullut sitä. Siili ja nyyti ja äitini ovat kertoneet… Nyyti on nähnytkin sinut. Niin, et aavista… täällä tapahtuu niin vähän… Ja me uneksimme niin paljon…
- No, mikä sinun nimesi on, kysyi Nuuskamuikkunen. Ilta oli joka tapauksessa pilalla, niin että tuntui yksinkertaisimmalta sanoa jotakin.
- Minä olen niin pieni, ettei minulla ole nimeä, vastasi mönkijä innokkaasti. Ajatella, ei kukaan ole sitä isinä aikaisemmin kysynyt. Ja sitten tulet sinä, josta olen kuullut niin paljon ja johon olen halunnut tutustua, ja kysyt mikä minun nimeni on. Luuletko – voi sentään jos voisit – tarkoitan, olisiko siitä kauhean paljon vaivaa, jos keksisit minulle nimen, joka olisi minun eikä kenenkään muun? Nyt, tänä iltana?
Nuuskamuikkunen mutisi jotain ja veti hatun silmilleen. Jokin lensi pitkin terävin siivin puron yli ja huusi surullisesti ja pitkäveteisesti metsään: Ju-juu, ju-juu, ti-uu…
- Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa, Nuuskamuikkunen sanoi äkkiä. Sen minä tiedän.
- Tiedän että sinä tiedät kaiken, puheli pikku elukka ja siirtyi vielä lähemmäksi. Tiedän että sinä olet nähnyt kaiken. Kaikki mitä sanot on oikein, ja minä aion aina yrittää tulla yhtä vapaaksi kuin sinä. Ja nyt olet menossa kotiin Muumilaaksoon lepäämään ja tapaamaan tuttuja… Siili sanoi, että kun Muumipeikko heräsi talviunesta, hän alkoi heti kaivata sinua… Eikö ole hauskaa, kun on joku, joka kaipaa ja odottaa joka hetki?
- Minä tulen milloin minulle sopii, puuskahti Nuuskamuikkunen kiivaasti. Ehkä en tule ollenkaan. Ehkä menen aivan toisille suunnalle.
- Voi. Silloin hän tulee kyllä surulliseksi, sanoi mönkijä.
Se oli alkanut kuivua lämmössä, ja sen turkki oli etupuolelta vaaleanruskea ja pehmeä. Se kaiveli jälleen selkäreppua ja kysyi varovasti:
- Mahtaisitko viitsiä… Sinä olet matkustanut niin paljon…
- En, sanoi Nuuskamuikkunen. En nyt. Ja hän ajatteli katkerana: Miksi ne eivät koskaan voi antaa minun olla rauhassa retkistäni?! Eivätkö ne käsitä, että jos minun on pakko ruveta niistä kertomaan, niin lörpöttelen kaiken säpäleiksi. Sitten se on mennyttä, kuulen vain oman kertomukseni, kun yritän muistella millaista oli.
Pitkän aikaa oli aivan hiljaista, sitten yölintu huusi jälleen.
Silloin mönkijä nousi ja sanoi vaisulla äänellä:
- Niin, minun on kai lähdettävä tästä kotiin. Hei.
- Hei, hei, sanoi Nuuskamuikkunen onnettomana. Kuule. Muuten. Se nimi, joka sinun piti saada. Sinä voisit olla Ti-ti-uu. Ti-ti-uu, käsitätkö, iloinen alku ja monta surullista uutta lopussa.
Pikku elukka tuijotti, ja sen silmät loistivat keltaisina tulen valossa. Se ajatteli perusteellisesti nimeään, maisteli sitä, kuunteli sitä, ryömi siihen sisään, ja lopulta se käänsi kuononsa taivasta kohti, huusi hiljaa oman uuden nimensä, niin surullisena ja hurmaantuneena, että kylmät väreet kävivät. Nuuskamuikkusen selkää pitkin.
Sitten ruskea häntä pujahti kanervikkoon ja kaikki oli hiljaista.
- Äh, sanoi Nuuskamuikkunen ja potkaisi nuotiota. Hän kopisti piippunsa tyhjäksi. Lopulta hän nousi ja huusi: Hei. Tule takaisin.
Mutta metsä oli ääneti. – Nojaa, sanoi Nuuskamuikkunen. Eihän sitä aina voi olla ystävällinen ja seurallinen. Ei yksinkertaisesti ehdi. Ja saihan mönkijä nimen.
Hän istuutui jälleen ja kuunteli puroa ja hiljaisuutta ja odotti säveltään. Mutta sitä ei tullut. Hän tiesi heti, että se oli muuttanut niin kauas, ettei hän enää tavoittaisi sitä. Ehkä ei koskaan. Hänen päässään surisi vain mönkijän innokas ja kaino ääni, joka puhui ja puhui ja puhui.
- Tuollaisten pitäisi pysyä kotona äitinsä luona, Nuuskamuikkunen sanoi vihaisena ja heittäytyi selälleen kuusenhavuille. Hetken kuluttua hän nousi istumaan ja huusi jälleen metsään. Hän kuunteli kauan, sitten hän hatun silmilleen päästäkseen uneen.
Seuraavana aamuna Nuuskamuikkunen jatkoi matkaansa. Hän oli väsynyt ja pahalla tuulella ja ravasi pohjoista kohti katsomatta oikealle tai vasemmalle,
eikä hänen hattunsa alla ollut pienintäkään säveltä.
Hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota mökijää. Hän muisti joka sanan, minkä se oli sanonut, ja kaiken mitä hän itse oli sanonut, ja toisteli niitä kerta kerran jälkeen, kunnes alkoi voida pahoin ja väsyi niin, että täytyi istuutua.
- Mikä minua oikein vaivaa, Nuuskamuikkunen ajatteli kiukkuisena ja päästään pyörällä. En koskaan ennen ole ollut tällainen. Minä olen varmasti sairas.
Hän nousi ja kulki hitaasti eteenpäin ja alkoi jälleen miettiä kaikkea mitä mönkijä oli sanonut ja kaikkea mitä itse oli vastannut.
Lopulta matkanteosta ei tullut mitään. Iltapuolella Nuuskamuikkunen teki täyskäännöksen ja lähti kulkemaan takaisinpäin.
Hetken kuluttua hänen oli parempi olla. Hän kulki nopeammin ja nopeammin, hän kompasteli ja juoksi. Pieniä lauluja lenteli hänen korviensa ympärillä, mutta hänellä ei ollut aikaa ottaa niitä kiinni. Illansuussa hän oli jälleen koivumetsässä ja alkoi huhuilla.
- Ti-ti-uu! hän huusi. Ti-ti-uu! Ja yölinnut heräsivät ja vastasivat ti-ti-uu, ti-uu, mutta mönkijä ei vastannut.
Nuuskamuikkunen kulki ristiin rastiin, hän etsi ja huuteli, kunnes alkoi hämärtää. Puunlatvojen lomasta kohosi uusi kuu, ja Nuuskamuikkunen seisoi sitä katsellen. Hän oli aivan herpaantunut.
- Minun täytyisi toivoa, hän ajatteli. Nythän on uusi kuu.
Hän oli juuri toivomaisillaan tapansa mukaan uutta laulua tai niin kuin joskus: uusia teitä. Mutta äkkiä hän muutti mielensä ja sanoi: Että löytäisin Ti-ti-uun.
Sitten hän pyörähti ympäri kolme kertaa ja meni aukeaman halki metsään ja suoraan harjun yli. Pensaissa parisi jokin vaaleanruskea ja tuuhea.
- Ti-ti-uu, Nuuskamuikkunen huusi hiljaa. Olen tullut takaisin puhelemaan kanssasi.
- Ai. Hei, sanoi Ti-ti-uu ja kohotti päänsä pensaista. Sepä hyvä, nyt voinkin näyttää, mitä olen tehnyt. Nimikilven! Katso! Siinä on oma uusi nimeni. Se riippuu oveni yläpuolella, kunhan saan oman talon.
Mönkijä nosti kaarnankappaletta, johon hän oli kaivertanut puumerkkinsä, ja jatkoi tärkeänä:
- Aika siisti, vai mitä. Kaikki ovat sitä ihailleet.
- Hyvin hieno! sanoi mönkijä säteillen. Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei vielä ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei mikään ollut oikeata, ymmärrätkö?
Nuuskamuikkunen yritti sanoa jotain, mutta mönkijä jatkoi heti:
- Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin – ymmärräthän mitä tarkoitan?
- Totta kai ymmärrän, sanoi Nuuskamuikkunen. Sehän on hauskaa.
Ti-ti-uu nyökkäsi ja alkoi penkoa jälleen pensaissa.
- Tiedätkö mitä, sanoi Nuuskamuikkunen. Menen sittenkin tervehtimään Muumipeikkoa. Minusta melkein tuntuu kuin hiukan kaipaisin häntä.
- Ai? sanoi Ti-ti-uu. Muumipeikkoa? Niin, tietysti.
- Ja jos tahdot, voin soittaa sinulle hiukan, Nuuskamuikkunen jatkoi. Tai kertoa juttuja.
Mönkijä nosti päänsä pensaista ja sanoi:
- Juttuja? Tosiaan, tietysti. Ehkä illalla. Juuri nyt minulla on hiukan kiire – suot kai anteeksi…
Vaaleanruskea häntä vilahti kanervikossa, katosi muutamaksi silmänräpäykseksi, sitten Ti-ti-uun korvat pistivät esille hiukan kauempana, ja se huusi iloisesti:
- Hei, ja terveisiä Muumipeikolle!
Täytyy pitää kiirettä, että ennättää elää, minulta on mennyt kovin paljon aikaa hukkaan!
Ja vilauksena se oli poissa.
Nuuskamuikkunen raapi päätään.
- Vai niin, hän sanoi. Vai niin, vai sillä tavalla.
Hän laskeutui selälleen sammalikkoon ja katsoi kevättaivaalle. Sen laki oli kirkkaan sininen ja rannat puiden latvojen yläpuolella merenvihreät. Ja hänen kevätsävelensä alkoi liikehtiä jossain hatun alla. Siinä oli yksi osa odotusta ja kaksi osaa kevätkaihoa ja loput hillitöntä yksinolon hurmaa.
Hän oli vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja kuullut koko ajan muuttolintujen huutelevan päänsä yläpuolella.
Nekin olivat tulossa etelästä kotiin.
Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä.
Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.
Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa,
olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.
Se sävel oli piillyt hänen hattunsa alla jo monta päivää, mutta hän ei ollut oikein uskaltanut ottaa sitä esille. Sen täytyi saada kehittyä, kasvaa kauniiksi, siitä piti tulla niin iloinen vakaumus,
että kun hän vain koskettaisikin huuliharppuaan, äänet typpäisivät heti oikeille paikoilleen.
Jos hän ottaisi ne esille liian aikaisin, voisi tapahtua, että äänet asettuisivat poikkiteloin ja antaisivat hänelle vain puolikelpoisen laulun tai häneltä menisi koko halu eikä hän ikinä enää saisi niihin oikeaa otetta.
Sävelet ovat vakavia asioita, varsinkin jos niiden on oltava sekä iloisia että surumielisiä samalla kertaa. Mutta tänä iltana Nuuskamuikkunen oli varma laulustaan. Se oli olemassa, se oli melkein valmis – ja siitä tulisi parempi kuin mistään mitä hän oli aikaisemmin tehnyt.
Ja tultuaan Muumilaaksoon hän soittaisi sen joen yli vievän sillan kaiteella. Ja Muumipeikko sanoisi heti, että jopa on hieno laulu. Aivan hirveän hieno.
Nuuskamuikkunen pysähtyi sammalikkoon, ja hänen tuli äkkiä vähän paha olla. Muumipeikko. Se suri ja kaipasi kauheasti, se odotti kotona odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Sehän on selvä, että sinun täytyy lähteä tiehesi. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin.
Mutta Muumipeikon silmät olivat silloin mustat pettymyksestä ja avuttomasta kaipauksesta.
- Oijoi, sanoi Nuuskamuikkunen ja lähti taas liikkeelle. Oijoi. Se on niin tunteikas, se peikko. Minä en saa ajatella häntä. Hän on hyvä peikko, mutta juuri nyt minun on päästävä ajattelemasta häntä. Tänä iltana minä olen yksin lauluni kanssa, eikä tänään ole huomenna.
Hetken kuluttua Nuuskamuikkunen oli saanut Muumipeikon kerta kaikkiaan mielestään. Hän nuuski itselleen hauskaa leiriytymispaikkaa ja kuullessaan puron lirisevän syvemmällä metsässä hän lähti heti sitä kohti.
Viimeinen punainen auringonsäde oli sammunut puiden välissä, ja kevään hämärä hiipi esiin verkalleen ja sinisenä. Koko metsä muuttui siniseksi, ja koivut vaelsivat kuin valkeat pilarit kauemmas ja kauemmas hämärään.
Puro oli mainio.
Ruskeana ja kirkkaana se tanssi menneenvuotisten lehtiläjien yli ja viimeisten unohtuneiden jäätunnelien lävitse, pyörähti sammalikkoon ja syöksyi suin päin pieneen vesiputoukseen, jossa oli valkoinen hiekkapohja. Väliin se lauloi duurissa kuin hyttynen ja väliin se yritti vaikuttaa suurelta ja uhkaavalta. Sitten se kurlasi kurkkuaan lumiveden tilkkasella ja nauroi kaikelle.
Nuuskamuikkunen seisoi märässä sammalikossa ja kuunteli. Puron täytyy tulla mukaan minun lauluuni, hän ajatteli. Kertosäkeeksi ehkä.
Samassa kivi irtosi padosta ja muutti veden säveltä oktaavin verran.
- Tuo ei ollut hullumpaa, sanoi Nuuskamuikkunen ihaillen. Juuri tuollaiselta sen pitää kuulostaa.
Uusi sävelkorkeus kesken kaiken – noin vain. Eiköhän minun pidä tehdä purosta aivan oma laulunsa.
Hän otti esille vanhan kattilansa ja täytti sen vesiputouksen alla. Sitten hän meni kuusien alle etsimään sytykkeitä. Sulava lumi ja kevätsade olivat kastelleet metsän, ja Nuuskamuikkunen sai tunkeutua tuulen kaatamaan ryteikköön löytääkseen kuivia puita. Hän ojensi käpälänsä – ja juuri silloin joku parkaisi ja livisti kuusien alle, ja kauan aikaa kuului pientä kirkunaa, joka loittoni metsään päin.
- Jaa jaa, sanoi Nuuskamuikkunen itsekseen. Kaikenlaista mönkijää ja pikkuötökkää joka pensaassa. Sehän on tietty. Kummallista että niiden täytyy aina olla niin hermostuneita. Kuta pienempiä, sitä pahemmin säikkyvät.
Hän raahasi metsästä kuivan kannon ja vähän risuja ja rakensi kaikessa rauhassa nuotion puron mutkaan. Se syttyi heti, sillä Nuuskamuikkunen oli tottunut valmistamaan päivällistä itselleen. Hän ei koskaan laittanut ruokaa kellekään muulle ellei ollut pakko, eikä hän juuri välittänyt toisten päivällisistä. Kaikki tahtoivat aina välttämättä puhella syödessään.
Ja heillä piti olla tuolit ja pöydät ja pahimmassa tapauksessa lautasliinatkin.
Sellaistakin hän oli kuullut, että muuan hemuli vaihtoi pukua ennen syöntiään, mutta se oli kai sentään parjausta.
Nuuskamuikkunen hörppi ajatuksiinsa vaipuneena laihaa lientään ja lepuutti silmiään vihreässä sammalikossa koivujen alla.
Sävel oli nyt hyvin lähellä, ei tarvinnut oikeastaan kuin napata sitä hännästä. Mutta hänellä oli aikaa odottaa, se oli tallessa eikä päässyt pujahtamaan pois. Ensin oli pestävä astiat ja poltettava piipullinen ja sitten, kun nuotio hehkui hiilloksena ja yöeläimet huhuilivat metsässä toisilleen – sitten oli aika sepittää laulu.
Mutta huuhtoessaan kattilaa purossa Nuuskamuikkunen huomasi mönkijän. Se istui veden toisella puolella juuren alla ja muljotti häneen pörröisen otsatukkansa alta. Silmät olivat pelästyneet, mutta ne seurasivat hyvin kiinnostuneina Nuuskamuikkusen jokaista liikettä.
Kaksi kainoa silmää tukkatöyhdön alla. Juuri sen näköinen henkilö, jota ei tarvitse ottaa huomioon.
Nuuskamuikkunen ei ollut huomaavinaan koko mönkijää. Hän kohensi tulta ja taittoi hiukan kuusenhavuja istuimekseen. Sitten hän otti piippunsa ja sytytti sen hitaasti. Pölläytteli hienoja savupilviä öistä taivasta kohti ja odotti kevätlauluaan.
Mutta sitä ei tullut. Sen sijaan hän tunsi mönkijän silmien seuraavan kaikkea, ihailevan kaikkea mitä hän teki, ja vähitellen hänelle tuli ilkeä olo.
Nuuskamuikkunen löi käpälänsä yhteen ja huudahti: hyss.
Silloin mönkijä luiskahti ilmoille juuren alta ja sanoi hyvin kainosti:
- Toivottavasti en pelästyttänyt sinua? Tiedän kuka olet. Sinä olet Nuuskamuikkunen.
Ja sitten pieni elukka painui suoraan veteen ja kahlasi puron yli. Se oli liian suuri puro niin pienelle mönkijälle ja vesi kylmää. Pari kertaa se lipesi ja tuiskahti nurin niskoin veteen, mutta Nuuskamuikkunen oli niin pahalla tuulella, ettei tullut menneeksi edes auttamaan.
Lopulta rantatörmälle ryömi kurja ja rihmanohut olio, sen hampaat kalisivat ja se sanoi:
- Hei. Olen hyvin onnellinen saadessani tavata sinut.
- Hei, sanoi Nuuskamuikkunen kalseasti.
- Saanko lämmitellä nuotiollasi? Jatkoi pikku elukka koko märkä naama säteillen. Ajatella, että minusta tulee Se, joka on kerran saanut istua Nuuskamuikkusen leiritulella. Sitä en unohda elämäni päivinä.
Mönkijä ryömi lähemmäksi, laski käpälänsä selkärepulle ja kuiskasi juhlallisesti:
- Täälläkö sinulla on huuliharppusi? Onko se täällä repussa?
- On, sanoi Nuuskamuikkunen aika ynseästi. Hänen yksinäisyyden sävelensä oli kadonnut, koko tunnelma oli pilalla. Hän puri piippuaan ja tuijotti koivujen väliin näkemättä niitä.
- Älä anna minun häiritä itseäsi, sanoi mönkijä viattomasti. Jos tahdot soittaa, nimittäin. Et voi aavistaakaan, miten minä kaipaan musiikkia. En ole koskaan kuullut sitä. Siili ja nyyti ja äitini ovat kertoneet… Nyyti on nähnytkin sinut. Niin, et aavista… täällä tapahtuu niin vähän… Ja me uneksimme niin paljon…
- No, mikä sinun nimesi on, kysyi Nuuskamuikkunen. Ilta oli joka tapauksessa pilalla, niin että tuntui yksinkertaisimmalta sanoa jotakin.
- Minä olen niin pieni, ettei minulla ole nimeä, vastasi mönkijä innokkaasti. Ajatella, ei kukaan ole sitä isinä aikaisemmin kysynyt. Ja sitten tulet sinä, josta olen kuullut niin paljon ja johon olen halunnut tutustua, ja kysyt mikä minun nimeni on. Luuletko – voi sentään jos voisit – tarkoitan, olisiko siitä kauhean paljon vaivaa, jos keksisit minulle nimen, joka olisi minun eikä kenenkään muun? Nyt, tänä iltana?
Nuuskamuikkunen mutisi jotain ja veti hatun silmilleen. Jokin lensi pitkin terävin siivin puron yli ja huusi surullisesti ja pitkäveteisesti metsään: Ju-juu, ju-juu, ti-uu…
- Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa, Nuuskamuikkunen sanoi äkkiä. Sen minä tiedän.
- Tiedän että sinä tiedät kaiken, puheli pikku elukka ja siirtyi vielä lähemmäksi. Tiedän että sinä olet nähnyt kaiken. Kaikki mitä sanot on oikein, ja minä aion aina yrittää tulla yhtä vapaaksi kuin sinä. Ja nyt olet menossa kotiin Muumilaaksoon lepäämään ja tapaamaan tuttuja… Siili sanoi, että kun Muumipeikko heräsi talviunesta, hän alkoi heti kaivata sinua… Eikö ole hauskaa, kun on joku, joka kaipaa ja odottaa joka hetki?
- Minä tulen milloin minulle sopii, puuskahti Nuuskamuikkunen kiivaasti. Ehkä en tule ollenkaan. Ehkä menen aivan toisille suunnalle.
- Voi. Silloin hän tulee kyllä surulliseksi, sanoi mönkijä.
Se oli alkanut kuivua lämmössä, ja sen turkki oli etupuolelta vaaleanruskea ja pehmeä. Se kaiveli jälleen selkäreppua ja kysyi varovasti:
- Mahtaisitko viitsiä… Sinä olet matkustanut niin paljon…
- En, sanoi Nuuskamuikkunen. En nyt. Ja hän ajatteli katkerana: Miksi ne eivät koskaan voi antaa minun olla rauhassa retkistäni?! Eivätkö ne käsitä, että jos minun on pakko ruveta niistä kertomaan, niin lörpöttelen kaiken säpäleiksi. Sitten se on mennyttä, kuulen vain oman kertomukseni, kun yritän muistella millaista oli.
Pitkän aikaa oli aivan hiljaista, sitten yölintu huusi jälleen.
Silloin mönkijä nousi ja sanoi vaisulla äänellä:
- Niin, minun on kai lähdettävä tästä kotiin. Hei.
- Hei, hei, sanoi Nuuskamuikkunen onnettomana. Kuule. Muuten. Se nimi, joka sinun piti saada. Sinä voisit olla Ti-ti-uu. Ti-ti-uu, käsitätkö, iloinen alku ja monta surullista uutta lopussa.
Pikku elukka tuijotti, ja sen silmät loistivat keltaisina tulen valossa. Se ajatteli perusteellisesti nimeään, maisteli sitä, kuunteli sitä, ryömi siihen sisään, ja lopulta se käänsi kuononsa taivasta kohti, huusi hiljaa oman uuden nimensä, niin surullisena ja hurmaantuneena, että kylmät väreet kävivät. Nuuskamuikkusen selkää pitkin.
Sitten ruskea häntä pujahti kanervikkoon ja kaikki oli hiljaista.
- Äh, sanoi Nuuskamuikkunen ja potkaisi nuotiota. Hän kopisti piippunsa tyhjäksi. Lopulta hän nousi ja huusi: Hei. Tule takaisin.
Mutta metsä oli ääneti. – Nojaa, sanoi Nuuskamuikkunen. Eihän sitä aina voi olla ystävällinen ja seurallinen. Ei yksinkertaisesti ehdi. Ja saihan mönkijä nimen.
Hän istuutui jälleen ja kuunteli puroa ja hiljaisuutta ja odotti säveltään. Mutta sitä ei tullut. Hän tiesi heti, että se oli muuttanut niin kauas, ettei hän enää tavoittaisi sitä. Ehkä ei koskaan. Hänen päässään surisi vain mönkijän innokas ja kaino ääni, joka puhui ja puhui ja puhui.
- Tuollaisten pitäisi pysyä kotona äitinsä luona, Nuuskamuikkunen sanoi vihaisena ja heittäytyi selälleen kuusenhavuille. Hetken kuluttua hän nousi istumaan ja huusi jälleen metsään. Hän kuunteli kauan, sitten hän hatun silmilleen päästäkseen uneen.
Seuraavana aamuna Nuuskamuikkunen jatkoi matkaansa. Hän oli väsynyt ja pahalla tuulella ja ravasi pohjoista kohti katsomatta oikealle tai vasemmalle,
eikä hänen hattunsa alla ollut pienintäkään säveltä.
Hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota mökijää. Hän muisti joka sanan, minkä se oli sanonut, ja kaiken mitä hän itse oli sanonut, ja toisteli niitä kerta kerran jälkeen, kunnes alkoi voida pahoin ja väsyi niin, että täytyi istuutua.
- Mikä minua oikein vaivaa, Nuuskamuikkunen ajatteli kiukkuisena ja päästään pyörällä. En koskaan ennen ole ollut tällainen. Minä olen varmasti sairas.
Hän nousi ja kulki hitaasti eteenpäin ja alkoi jälleen miettiä kaikkea mitä mönkijä oli sanonut ja kaikkea mitä itse oli vastannut.
Lopulta matkanteosta ei tullut mitään. Iltapuolella Nuuskamuikkunen teki täyskäännöksen ja lähti kulkemaan takaisinpäin.
Hetken kuluttua hänen oli parempi olla. Hän kulki nopeammin ja nopeammin, hän kompasteli ja juoksi. Pieniä lauluja lenteli hänen korviensa ympärillä, mutta hänellä ei ollut aikaa ottaa niitä kiinni. Illansuussa hän oli jälleen koivumetsässä ja alkoi huhuilla.
- Ti-ti-uu! hän huusi. Ti-ti-uu! Ja yölinnut heräsivät ja vastasivat ti-ti-uu, ti-uu, mutta mönkijä ei vastannut.
Nuuskamuikkunen kulki ristiin rastiin, hän etsi ja huuteli, kunnes alkoi hämärtää. Puunlatvojen lomasta kohosi uusi kuu, ja Nuuskamuikkunen seisoi sitä katsellen. Hän oli aivan herpaantunut.
- Minun täytyisi toivoa, hän ajatteli. Nythän on uusi kuu.
Hän oli juuri toivomaisillaan tapansa mukaan uutta laulua tai niin kuin joskus: uusia teitä. Mutta äkkiä hän muutti mielensä ja sanoi: Että löytäisin Ti-ti-uun.
Sitten hän pyörähti ympäri kolme kertaa ja meni aukeaman halki metsään ja suoraan harjun yli. Pensaissa parisi jokin vaaleanruskea ja tuuhea.
- Ti-ti-uu, Nuuskamuikkunen huusi hiljaa. Olen tullut takaisin puhelemaan kanssasi.
- Ai. Hei, sanoi Ti-ti-uu ja kohotti päänsä pensaista. Sepä hyvä, nyt voinkin näyttää, mitä olen tehnyt. Nimikilven! Katso! Siinä on oma uusi nimeni. Se riippuu oveni yläpuolella, kunhan saan oman talon.
Mönkijä nosti kaarnankappaletta, johon hän oli kaivertanut puumerkkinsä, ja jatkoi tärkeänä:
- Aika siisti, vai mitä. Kaikki ovat sitä ihailleet.
- Hyvin hieno! sanoi mönkijä säteillen. Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei vielä ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei mikään ollut oikeata, ymmärrätkö?
Nuuskamuikkunen yritti sanoa jotain, mutta mönkijä jatkoi heti:
- Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin – ymmärräthän mitä tarkoitan?
- Totta kai ymmärrän, sanoi Nuuskamuikkunen. Sehän on hauskaa.
Ti-ti-uu nyökkäsi ja alkoi penkoa jälleen pensaissa.
- Tiedätkö mitä, sanoi Nuuskamuikkunen. Menen sittenkin tervehtimään Muumipeikkoa. Minusta melkein tuntuu kuin hiukan kaipaisin häntä.
- Ai? sanoi Ti-ti-uu. Muumipeikkoa? Niin, tietysti.
- Ja jos tahdot, voin soittaa sinulle hiukan, Nuuskamuikkunen jatkoi. Tai kertoa juttuja.
Mönkijä nosti päänsä pensaista ja sanoi:
- Juttuja? Tosiaan, tietysti. Ehkä illalla. Juuri nyt minulla on hiukan kiire – suot kai anteeksi…
Vaaleanruskea häntä vilahti kanervikossa, katosi muutamaksi silmänräpäykseksi, sitten Ti-ti-uun korvat pistivät esille hiukan kauempana, ja se huusi iloisesti:
- Hei, ja terveisiä Muumipeikolle!
Täytyy pitää kiirettä, että ennättää elää, minulta on mennyt kovin paljon aikaa hukkaan!
Ja vilauksena se oli poissa.
Nuuskamuikkunen raapi päätään.
- Vai niin, hän sanoi. Vai niin, vai sillä tavalla.
Hän laskeutui selälleen sammalikkoon ja katsoi kevättaivaalle. Sen laki oli kirkkaan sininen ja rannat puiden latvojen yläpuolella merenvihreät. Ja hänen kevätsävelensä alkoi liikehtiä jossain hatun alla. Siinä oli yksi osa odotusta ja kaksi osaa kevätkaihoa ja loput hillitöntä yksinolon hurmaa.
22. maaliskuuta 2013
20. maaliskuuta 2013
19. maaliskuuta 2013
Tasa-arvon päivä 19.3.2013
Suomen nykyinen lainsäädäntö asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/192
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/192
7. maaliskuuta 2013
27. helmikuuta 2013
Camelinaöljy ♥
Erinomainen Omega-3-rasvahappojen lähde. Soveltuu ruoanlaittoon, myös paistamiseen. Alkuperämaa Suomi. Luomutuote.
Camelinaöljy
Öljy puristetaan ruistankio eli kitupellava -nimisen öljykasvin siemenistä kylmäpuristusmeneytelmällä.
Päivittäiseen ruokavalioomme sisältyvistä rasvahapoista suurin osa on Omega 6 (linolini) -ravahappoja. Nykytietämyksen mukaan Omega 3 (alfalinoliini) -rasvahappojen määrää tulisi terveytemme kannalta huomattavasti lisätä.
Kalan syönnin vähäisyyden vuoksi voidaan Omega 3 -rasvahapon suhdetta nostaa käyttämällä Camelinaöljyä. Camelina öljy sisältää Omega 3 -rasvahappoja 39%, kun taas rypsiöljy ainoastaan 11% ja oliiviöljy huomattavasti vähemmän.
Omega-rasvahapposuhde 1:2,6. Omega-3:a 39 % ja Omega-6:a 15 %.
Camelina on monikäyttöinen ruokaöljy
Greenfinn's Camelinaöljyssä on vehreä ja mantelinen aromi. Öljy sopii sellaisenaan kaikkeen ruoanlaittoon, kuten kypsennettyjen vihannesten höysteeksi, kalaruokiin, kaikkeen paistamiseen ja kastikkeeksi salaatille. Se on luontaisten antioksidanttien ansiosta hyvin säilyvää ja kestää hyvin kuumentamista sekä paistamista.
Käyttäessäsi tuotetta ravintolisänä on suositeltava annos 1 rkl päivässä.
Ravintosisältö / 100 ml
Energiaa, 3700 kJ / 900 kcal
Proteiinia, 0 g
Hiilihydraatteja, 0 g
Rasvaa, 100 g
E-vitamiinia, 7,6 mg
26. helmikuuta 2013
Puhtaasti kotimainen pyykinpesuneste!
Serto Color Pyykinpesuneste 850 ml
Kirjopyykille – värit säilyttäen
Serto Color Pyykinpesuneste pesee puhtaaksi kaikki värilliset tekstiilit käsinpesusta lähtien aina 60 °C pesuohjelmiin.
Serto Color Pyykinpesunesteen tarkistetun annosteluohjeen ansiosta pakkauskoko pieneni 1 litrasta 850 millilitraan, mutta pesukertojen määrä (28) pysyi ennallaan. Värisuojan ansiosta kirkkaat värit eivät haalistu. Tuote ei sisällä väriaineita, fosfaattia eikä zeoliittia. Miedosti hajustettu.
Biologisesti hajoavat tensidit säästävät sekä tekstiilejä, pesukonetta että luontoa. Biohajoavuus 98,9 %.
Ainesosat
Alle 5 % saippuaa, polykarboksylaatteja, fosfonaattia, sitraattia, 5–15 % anionisia tensidejä, ionittomia tensidejä. Sisältää myös: entsyymejä, PVP:tä, hajustetta ja vaahdonestoainetta.
Kirjopyykille – värit säilyttäen
Serto Color Pyykinpesuneste pesee puhtaaksi kaikki värilliset tekstiilit käsinpesusta lähtien aina 60 °C pesuohjelmiin.
Serto Color Pyykinpesunesteen tarkistetun annosteluohjeen ansiosta pakkauskoko pieneni 1 litrasta 850 millilitraan, mutta pesukertojen määrä (28) pysyi ennallaan. Värisuojan ansiosta kirkkaat värit eivät haalistu. Tuote ei sisällä väriaineita, fosfaattia eikä zeoliittia. Miedosti hajustettu.
Biologisesti hajoavat tensidit säästävät sekä tekstiilejä, pesukonetta että luontoa. Biohajoavuus 98,9 %.
Ainesosat
Alle 5 % saippuaa, polykarboksylaatteja, fosfonaattia, sitraattia, 5–15 % anionisia tensidejä, ionittomia tensidejä. Sisältää myös: entsyymejä, PVP:tä, hajustetta ja vaahdonestoainetta.
20. helmikuuta 2013
Paastopäivä 6/6
..ja tyhjän jääkaapin täyttöä.
Lupaan myöhästyneenä Uuden Vuoden lupauksena etsiä kaikelle kotimaisen
vaihtoehdon siten, kuin se käytettävän ajan puitteissa on mahdollista.
Alakerran ruokakaupalle vinkiksi, ettei ko. market myy, kuin
ranskalaisia kynsilakanpoistoaineita, vaikka Mirame olisi kotimainen.
Nyt syynään kaikki läpi sitä mukaa, kun putelit tyhjenee.
http://www.hyvaasuomesta.fi/
http://www.hyvaasuomesta.fi/
15. helmikuuta 2013
14. helmikuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Pilvi – mitä hyötyä liiketoiminnalle vuonna 2018?
https://niklaswallenius.fi/tag/pilvi/ Niklas Wallenius, Perinteinen konesali vs. Pilvi
-
Kun elää päivän jonka ei soisi uupuvan iltaan - miten sen eläisi oikein: Rientääkö polkua juoksujalkaa että ehtisi enemmän vai istuak... -
https://niklaswallenius.fi/tag/pilvi/ Niklas Wallenius, Perinteinen konesali vs. Pilvi